Häistä ja vieraanvaraisuudesta

Vieraanvaraisuus. Tätä jaksan ihmetellä. On vähän eri meininki kuin Suomessa. Täällä meillä porukkaa pyörii jatkuvasti. Aina on joku vieras käymässä ja aina minut huudetaan paikalle sanomaan morot vieraille. Usein vieraat on sellaisia, jotka olen nähnyt aiemminkin. Mutta ongelma on, että en muista tavanneeni. Ja sehän on maman mielestä kamalaa ja pitäisihän minun jo muistaa. Mutta kun olen esittäytynyt noin kolmelle sadalle ihmiselle, meinaa välillä muisti pätkiä. Jouduimpa kerran mamalle sanomaan, että kun te näytätte niin samalta. Uskalsin sanoa näin, sillä hän oli aiemmin sanonut minun näyttävän samalta kuin heillä aiemmin vapaaehtoisena olleen suomalaistytön. Blondin. Ei mielestäni näytetä yhtään samalta, (terkkuja Lauralle). 

Ruokaa riittää aina kaikille vieraille, olipa sitten kyseessä naapuri, naapurin kaveri tai stereoiden asentaja (viime viikolla asennettiin stereot ja kaiuttimet, koska jouluna pitää olla musiikkia. Asentaja vietti meillä koko päivän työtä tehdessään ja voin väittää, että olisin osannut tehdä saman puolessa ajassa.) Usein myös kärrätään ylijäänyttä ruokaa naapuriin, jossa asuu nuori pariskunta kolmen pienen lapsensa kanssa. Pariskunta on köyhä ja asuu vaatimattomassa asunnossa. Täällä kyllä tunnetaan lähimmäisen rakkaus ja ystävällisyys, joka tuntuu välillä Suomessa meiltä unohtuneen. Tuntuu aivan hassulta, että asun kerrostalossa, jossa en tunne naapureitani ja hyvä jos moikataan tavatessamme. Täällä koko kyläyhteisö tuntee toisensa ja auttaa tarvittaessa. 

Aiheesta sujuvasti seuraavaan; häihin. Paikalliset häät ovat iloisia ja avoimia tilaisuuksia, joihin kaikki halukkaat ovat tervetulleita. Kaikille myös tarjoillaan ruokaa ja limsaa. Mutta jotta päästään ihan syömään saakka, vedetään kirkkoseremoniat pitkän kaavan mukaan kunnolla ilotellen. Viime lauantaisiin häihin meidät piti lähteä puoli 10, koska messu alkoi kuulemma kymmeneltä. Olimme aikataulustamme (”yllätyyys”) myöhässä ja perillä kirkossa ennen yhtätoista. Reilun tunnin päästä seremonia alkoi. 

Itselläni persaus on puutunut kirkonpenkissä jo puolen tunnin istumisen jälkeen, mutta täällä kirkkoseremonia kestää vähintään kaksi tuntia. Onneksi välillä jaloitellaan ja pistetään tanssiksi. Tanssia ja laulua riittää, kuoro pistää parastaan ja välillä luulen papin olevan koomikko, sillä koko kirkko (mzungua lukuun ottamatta) repeää raikuvaan nauruun papin heittäessä hyvän läpändeeruksen. Lapset juoksentelevat kirkossa, porukka tungeksii ottamaan kuvia hääparin eteen sormusta pujottaessa ja muutenkin kirkossa on yleinen hälinä koko ajan. 

Kyllä on taas mzungu ihmeissään.

 

Viime lauantain häiden kirkonmenojen jälkeen siirryttiin juhlapaikalle, rannalle. Tunsin olevani Kaunareissa semmosessa biitsihää -kohtauksessa, tiiettähän? Meri kohisee taustalla, juhlapaikka on koristeltu kauniisti nauhoilla, harsoilla ja kukilla ja hääparin telttakatokselle johtaa punainen pitkä matto. Täällä oltiin iltaseiskaan saakka ja välillä piti nielaista haukotus. On nimittäin niin pole polee. Ei kiirettä. Pitkät pätkät vain istuskeltiin ja odotettiin mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mutta eipä se tuntunut ketään haittaavan. Olihan mukava vain seurustella ja muistuttaa mzungua, ketä nämä kaikki tapaamamme ihmiset ovat.